Hän avasi silmänsä toukokuussa
ja kaikki oli uutta:
lehdet, valo, alkava lämpö
tuoksu lapsen pehmeissä hiuksissa.

Hän lajitteli paitoja sängyllä,
ehkä siinä oli muutama liian monta?
(eikä halunnut luopua yhdestäkään)
Mutta katso,miten kiva!
Ja senkin hän oli löytänyt
etsiessään jotakin kaunista tästä maailmasta.

Hän otti pennut syliin,
myös sen joka oli juuri avannut silmänsä,
tunnustellen sormenpäillä turkkia,
kenellekään
tai millekään
hän ei tahtonut pahaa

eikä valheen valhetta hän kehrännyt,
ennemmin sitten vaikeni,
vai todellisia sanoja häneltä:
keveitä, ystävällisiä, arkisia ja monia
muttei yhtään epärehellistä.

Joo, ah, tämä vielä, kuuntele
ja musa soi taustalla, ja hänessä,
eikö olekin ihana laulu tämä?

Hän oli tärpästikkeli
pysähtyi vasta kun tarvitsi apua

- kuule, isoveli, auta
sinä osaat, sinä osaat auttaa -

Niin minä sinulle laulan
kaksi vanhaa puuta...
Hän ottaa kädestä kiinni,
ja jouluun on vain lumihiutaleen verran.

Toisinaan voit vilkaista kalliolta alas
nähdä uudelleen omenapuiden kiekuraiset oksat,
jättää jyviä pikkuvarpusille
ne kun ovat vierailemassa taivaan isän tarhoista.

Hän pöyhi tyynyn pehmeäksi
ja muisti kaikki rakkaat,
nauroi kun oli jotain hauskaa
(lahjoja tai veli joulupukkina
tai kirpparin aarteet).

Niin hänet on hyvä muistaa
kevään pehmeässä tuulessa
tai sadesäällä, ihon kostuessa jälleen,
ja aina,
aina mustarastaan laulun aikaan.